27. heinäkuuta 2018

You were the wind beneath my wings

You gotta be strong now, 
try to understand it's not too late

Sitruuna-inkivääriteetä, blogi, pitkät unet.
Vapaa viikonloppu!
 "Vapaat vs duunit"

1.8 alkaen oon työmyyrän lisäks virallisesti opiskelija! Oon ihan hieman vaan liekeissä. Kerrankin tiedän mitä haluan tehdä elämälläni - Blogin ja eläinten lisäksi.
Otin vakituisen työni oheen toisenkin, keikkaluontoisen työn. Ei pitäis olla tekemisestä puutetta!
Siirsin kesälomani syyskuun puoleen väliin. Ei oo napannut toi lomailu oikein.

Sairauden takia oon toki ollu hieman heikossa jamassa keväällä, mutta nyt alkaa oma kunto olla sillä mallilla että jaksaa taas.
Kipuja on ollut pitkin viikkoa, mutta selvitty kunnialla.

Tänään mulla on syytä olla kuitenkin ylpeä itsestäni. Sain purettua asiallisesti puhumalla pitkään patoutunutta vihaakin, ja nyt on helppo hymyillä.

Viha on ehkä luonnollinen tunnetila, mutta on valinta pitääkö vihasta kiinni vai päästääkö siitä irti.
Tekee hyvää kohdata oikeesti ne vihaamansa ja pelkäämänsä asiat/ihmiset - ja etenkin kohdata omat aidot tunteensa.


Sunnuntaina tapasin isäni, joka oli tullut Helsinkiin pitkän matkan takaa. Töiden takia ei olla nähty kovinkaan usein, mutta on mukavaa että sentään isä uskaltaa poistua mukavuusalueeltaan pelottavaan Helsinkiin.

Tiistaina kävin lentokentällä vastaanottamassa Hollantilaisen ystäväni Suomeen. Ei oltu melkein 4vuoteen nähty.
Jos oikeasti välittää, välimatka ei ole este, eikä edes aina hidaste.
Vaikka ihmiset ei oo jokapäivä sun elämässä, ne on silti sydämessä.


Tästä tulee nyt ihme teekuppi-filosofiaa taas, mut mä alan uskoa et jos on tahtoa, onnistuu.
Oli kyse sitten ihmissuhteista tai muusta elämästä.


Tänään aikaisemmin ja nyt kirjoittaessani mietin omia virheitäni. Tehtyjä virheitä. En yleensä ikinä kadu tekemiäni asioita, mutta kai tässä on aikuistunut niin paljon et tajuaa miettiä millanen synkkyyteen uponnu kusipää on tullu oltua.

Kadun, etten hakenu itelleni apua aikaisemmin. Kevään mittaan olo vaan heikentyi ja mietin vaan etten mä mihinkään lääkäriin halua mennä itkemään turhasta. Mitä sitten jos vuodan ilman syytä helvetisti verta? Otetaan vähän rautatabletteja, kyl se kato siitä.

Kaadoin kaiken oman pahan oloni lähimmän ihmisen päälle.
Kaikkeen mun pahoinvointiin, itkuisuuteen ja loputtomaan väsymykseen olis ollu hyvinkin yksinkertaisia hoitokeinoja. Ehkä en olis ollu kylmä, ehkä en olis ollu vaan väsyny hirviö.

Katon itteeni taaksepäin vielä tammikuulle. Olin niin loppu. Mulle lätkästiin saikkulappu käteen työterveydestä, mut en ikinä pitäny sitäkään sairaslomaa loppuun.
Olin hirveessä noidankehässä, en ymmärtänyt ketään tai mitään ja kotona oli jumalattoman huono olla. Arkea, omaa oloa, ihmisiä ei kestäny.

Mä uskon, mä väitän, et mulle sillon lähin ihminen lähti kohti helvetin synkkää itsetuhoa mun takia. Jos mä en olis ollu tällänen tikittävä aikapommi, joka ei osannut nähdä ympärilleen, asiat olis ehkä toisin. Jos olisin hoitanu itteni kuntoon, mulla olis ollu mahdollisuus auttaa toista.
Kyllä. Mä syytän itseäni.

Mä vielä toivon ja haluan uskoa, että tän ihmisen selviytymistarina on joskus vielä osa mun tarinaa.

This is the time in my life when I will do what is right.
Not gonna waste my emotions, no point picking a fight.
What you're demanding from me ain't gonna happen for sure.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti