31. heinäkuuta 2018

Sairauden Kasvot osa 5: Stressi, Olli

Mie oon Olli Ikonen, kirjoitushetkellä 29-vuotias individuaali, kotoisin itärajalta. Elämässä on tullut kohdattua yhtä jos toista vastoinkäymistä, kuten kaikki muutkin kohtaavat, niin ajattelin kirjoittaa teille omasta kanssakäymisestäni stressin ja loppuunpalamisten kanssa. Aloitan tämän katsauksen useamman vuoden takaa, jotta saan tarjottua mahdollisimman hyvän kokonaiskuvan, että miksi ja miten pääsin repimään itseni. Tällöin välittyy ehkä paremmin se kuva siitä, miten varkain asiat tapahtuvat. 

Mie kasvoin köyhässä perheessä ja peruskoulussa kiusaamisen ja yleisen introverttiyteni takia olin paljon itsekseni kotona. Ja pelasin paljon videopelejä. Samoin kuin kirjallisuus ja vaikkapa elokuvat, videopelit tarjosivat hyvän tavan paeta todellisuutta ja kokea mahtavia seikkailuja, olla jotain itseään suurempaa! Vähemmän yllättäen miulle muodostui unelmaksi päästä suunnittelemaan videopelejä ja luomaan vastaavia seikkailukokemuksia muille ihmisille. 
Tartuin tähän unelmaani kuitenkin tosissani vasta vuonna 2012 kun päätin, että vaikka en ymmärrä pelien tekemisestä mitään, niin aion silti saavuttaa haluamani. Olin vastikään muuttanut avopuolisoni kanssa Joensuuhun ammattikorkeakoulun takia ja päätin alkaa tekemään opintojen ohella ensimmäistä peliprojektiani, jonka olin vastikään suunnitellut. Etsin itselleni tiimin verran muita innokkaita ihmisiä ja aloin toteuttamaan heidän kanssaan visiotani. Ajatuksena oli saada ensimmäinen pelimme valmiiksi samaan aikaan kuin valmistuisimme koulusta, jotta meillä olisi hyvää CV:n täytettä pelialan töitä ajatellen. 

Ensimmäiset ongelmat alkoivat nostaa päätään hyvin nopeasti, kun haparoiva tiimityöskentely alkoi. Unelmanani oli olla suunnittelija ja käsikirjoittaja, mutta huomasin hyvin pian kaikkien katsovan aina minun suuntaani, kun piti päättää tuotannollisista asioista. Tajusin kauhukseni olevani myös tuottaja. Meni oma aikansa opetella vetelemään naruista ja olemaan koko peliprojektin keulahahmona, sillä olin aina ymmärtänyt johtajien vastuun taakan. Yritin todella kovasti tehdä itsestäni jämäkkää ja järkähtämätöntä johtajaa, josta ei näkyisi mitkään huolet ulospäin ja jolla olisi aina jämäkkä ratkaisu tarjottavana. Todellisuudessa olin jatkuvasti epävarma, enkä tiennyt läheskään aina mitä tehdä. 
Saimme tiimillemme työtilat, joiden puolesta meille tarjottiin ilmaiset tietokonepaikat ja softat joilla työskennellä, sekä ympärille muita pelifirmoja, joilta kysyä tarvittaessa neuvoja. Työtilojen johtohahmo oli vanha mieshenkilö, joka tuntui pitävän kaikkia todella rautaisessa otteessa ja neuvovan kaikkia suorasanaisella palautteella ja yleisellä pään aukomisella. Hän oli kuitenkin vahva auktoriteetti, joten yritin päästä hänen suosioonsa ja mikä pahinta, yritin ottaa hänestä mallia omaan käytökseeni. 
Jatkuva epävarmuus, piinkovan kapitalistisen johtajan esittäminen, sekä läsnäoleva stressi tekivät minussa hitaasti tuhotöitään. En kelvannut työtilojemme johtajalle ja tuntui etten kelvannut omalle tiimillenikään. Tunsin oloni riittämättömäksi. Kotonakin oli alkanut mennä huonosti, koska stressasin koko ajan siitä, miten minun tulisi toimia töissä. Mitä minun kuuluisi tehdä, jotta olisin parempi ja riittävämpi. Lopulta puolisoni alkoi ymmärrettävästi väsyä ja sanoi ettei jaksa enää kuunnella työhuoliani, joten sulkeuduin parhaani mukaan myös kotona. 

Harvassa oli hetket, jolloin tunsin saavuttaneeni jotain ja ansainneeni johtaa tiimiämme. Sen sijaan tiuhaan oli tilanteita, jolloin olin täysin varma olevani ryhmän heikoin lenkki. Vanha kunnon "teeskentelijän syndrooma", joka on muutenkin vahva meissä suomalaisissa, oli juurtunut kestäväksi tilaksi myös itselleni. Aloin hiljalleen vihaamaan peliä, jota valmistimme, koska näin siinä vain kasan omia virheitäni. Se oli esikoisteoksemme, mutta silti, syvällä sisimmässäni, näin siinä vain virheitä. Ja minä olin mies, jonka piti käydä eri tapahtumissa esittelemässä sitä ja yrittää löytää meille rahoitusta. Sosiaalisia soidintansseja, jotka ovat itsessään jo introvertille vaikeita tilanteita, saati kun lyödään päälle jo toista vuotta kestänyt stressi ja itsensä pakottaminen jonkinlaisen kapitalisti patriarkan muottiin, niin en voi sanoa voineeni hyvin. 
Yritin olla jotain muuta kuin mitä olin. Eikä se toiminut. En riittänyt vieläkään. Ainakaan itselleni. 

Lopulta koitti joululoma 2015. Olin puolisoni vanhempien luona Etelä-Karjalassa. Olin järkyttävän väsynyt koko ajan, sekä uskomattoman kireä. En ole koskaan ollut niin kireänä ja ärsyyntynyt kaikesta ympärillä tapahtuvasta kiireestä ja hoppuilusta, kuin silloin olin. 
Lopulta napsahdin jostain naurettavan pienestä asiasta, tilasin itselleni aattopäiväksi junalipun takaisin kotiin ja lähdin. Suututin itselleni tärkeän perheen, jouluaattona, koska en saatana soikoon kestänyt enää hetkeäkään mitään, mikä stressaa yhtään. Se taisi jäädä viimeiseksi kerraksi kun näin puolisoni perhettä, sillä erosimme seuraavana kesänä. Olimme etääntyneet toisistamme ja minä en ollut enää sama mies kuin ennen. 
Minusta oli tullut väsynyt, ärtynyt, kyyninen ja jopa kylmä. Olin kuullut pari kertaa sanat: "Myö ollaan huolissamme siusta", mutta en uskonut niitä. Ajattelin että tällaista se bisnes on ja etten vain tee tarpeeksi hyvin hommiani, koska väsyn niistä. Olisi vain oltava parempi ja riittävämpi.


Joulu 2017, viimeisin tunnistamani loppuunpalaminen.

Muutin eron jälkeen kahden kaverini kanssa kimppaan, koska en kestänyt ajatusta että erakoituisin täysin, joka olisi tilanteessani varmasti tapahtunut jos olisin muuttanut yksin elämään tämän kaiken kanssa. Stressien seassa oli myös myöhässä oleva opinnäytetyöni tekeminen, tuore ero ja yksinäisyyden pelkoni, sekä lähestyvä osakeyhtiön perustaminen. Se syksy ja loppuvuosi oli täyttä helvettiä. Jollain ilveellä sain raahattua itseni läpi siitä kaikesta ja avattua samalla jonkin asteisia tunnelukkojani. Oli monia öitä, jolloin itkin väsymystäni ja yksinäisyyttäni, kun ymmärsin mitä elämässäni oli menneinä vuosina tapahtunut. Enkä riittänyt vieläkään. 
Tähän aikaan löysin tavan huijata itseäni siten, että sain itselleni vähän paremman ja osaavamman olon: Aloin pukeutumaan lähinnä kauluspaitoihin ja suoriin housuihin. Palasin itselleni turvalliseen pääväriin, eli mustaan. Aloin käyttää paljon puvun takkeja ja liivejä. Pakottauduin myös pitämään leukaa vähän ylempänä ja kävelemään kuin omistaisin koko saatanan Pohjois-Karjalan. En ole varma loiko tämä minusta koppavaa kuvaa ulospäin, mutta teeskennelty egon suuruus alkoi tehdä omalle itsetunnolleni hyvää ja kestin sen turvin kasassa. Miinuspuolena en enää tykkää olla kotonakaan missään verkkareissa, tai muuten minulle tulee nuhjuinen luuseri olo ja mielialani alkaa rakoilemaan. 

Saimme yrityksen perustettua ja elämä lähti hetkeksi luistamaan. Stressi oli alkanut tuntumaan vakiolta, vaikka olinkin saanut siitä jo fyysisiäkin oireita, kuten jonkin asteista ärtyneen suolen oireyhtymää, tai vastaavaa, että aina kovemman stressin seurauksena vatsani menee todella sekaisin. Sekä suljetuissa tilanteissa hermostuneisuuteni alkoi olla todella pahoilla asteilla, aiheuttaen välillä jopa pakokauhumaisia olotiloja. Uusiin tilanteisiin astuessani tunsin oloni myös jälleen koulukiusatuksi pojaksi, jota kaikki vihaavat tai inhoavat jo valmiiksi. Puolen vuoden jälkeen kuitenkin tilanne taas paheni ja tunsin miten uusi burnout lähestyi kohisemalla. Ajattelin, että pusken loppusyksyyn asti hommia ja sitten otan rennon laskun joululomaan. Elämä oli kuitenkin toista mieltä ja itselleni tärkeä, vaikkakin tuore, ihmissuhde kariutui ja rentoumissuunnitelmiltani putosi pohja. Pakenin pahaa oloani työhön. Työhön, joka tuntui ainoalta asialta jota minulla enää oli. Työhön, joka oli nälkäinen susi, jolle olin vahingossa syöttänyt jo 7 vuotta kestäneen parisuhteen, lupaavan seurustelusuhteen, sekä kourallisen kaverisuhteita. Puhumattakaan omasta hyvinvoinnistani. 

Yrityksemme julkaisi opiskeluaikoina aloittamamme pelin noin vuotta myöhemmin, kuin oli projektia aloittaessa tarkoitus. Ei siitä mitään kauhean hyvää tuotetta tullut, mutta se tuli valmiiksi ja saimme sen julkaistua. Se ei silti tuntunut voitolta. En osannut juhlia sitä mitenkään, olin liian väsynyt. Ja taas loppuunpalanut. Joululoma meni kireänä ja surullisena äitini luona Lieksassa. Kun palasin töihin loman jälkeen, tajusin ettei kaksi viikkoa ollut riittänyt latautumiseen. Aloin välittömästi väsyä uudestaan. Yrityksemme nauttima valtion tuki, eli yrittäjien starttiraha, oli päättynyt ja jouduimme etsimään rahoitusta tai lopettamaan liiketoiminnan. Yritin tosissani löytää meille rahoitusta monesta eri suunnasta, samalla kun tein uusia pelisuunnitelmia ja aikataulutin tiimimme alkavaa vuotta. En jaksanut enää oppia uutta, eikä minua kiinnostanut enää muu kuin suunnittelu ja tiimin vetäminen. Olin koko ajan vihaisempi kaikelle. Lopulta 1.5.2018 keskeytimme yrityksemme liiketoiminnan kannattamattomana ja järkyttäviin mittoihin paisuneen stressin takia ja aloimme etsimään uutta työtä. Olen sillä tiellä vieläkin.


Viimeisen yrittäjävuoteni aikana tapahtui hyviäkin asioita, vaikka olinkin jo liian syvällä stressissäni. Olin löytänyt mielenkiintoisen harrastuksen filosofian lukemisesta. Muovasin itselleni "parempi minä" -ohjelman, jonka mukaan yritän hiljalleen ja mukavasti ajaa itseäni kohti sellaista ihmistä, jollainen haluaisin olla. Aloin lukemaan filosofian ohella myös runoutta ja yritän olla vähemmän kyyninen, sillä kyynisyys tappaa idealismin ja idealismista voi syntyä hyviä ja maailmaa parantavia asioita. Löysin myös vegaanisen ruokavalion, joka tekee minulle vähän paremman olon ihmisenä. En tuputa sitä kenellekkään tai mitään, se on puhtaasti itseäni varten tekemäni ratkaisu. Syön uuden ruokavalioni myötä monipuolisemmin ja terveellisemmin. Olen myös saanut muutaman kilon lisää ja päässyt pois alipainon rajoilta, jossa olin elämäni viettänyt. 
Huumorista tuli itselleni myös vahva voimavara, vaikkakin hyvin kiero sellainen. Töissä ollessani kuuluin myös Joensuun Peliosuuskuntaan, jonka puheenjohtajan duunia oli pitää huolta että yrityksillä on tarvittavat työvälineet pelien tekemiseen. Kävin monesti tilaamassa häneltä jykevää köyttä, mutta se oli aina valitettavasti kuulemma päässyt loppumaan. Aloin myös kaipaamaan jonkin asteisia paheita, joiden parissa voisi renotutua, mutta alkoholilla en halua alkaa läträämään, röökistä pääsin eroon stresseistäni huolimatta jo kaksi vuotta sitten ja lihallisia paheita ei ole liiemmin päässyt harrastamaan, niin tyhjiö on todellinen. Lähinnä fiiliksiin istuva musiikki ja videopelit ovat auttaneet purkamaan itseäni. 

Olen opetellut antamaan itselleni armoa ja yrittänyt myöntää sitä, ettei minun tarvitse aina olla vahva. Että vaikka olen mies, niin kaipaan silti välillä halauksia ja lohdutusta. Vaikka monesti olen törmännyt kulttuurissamme siihen, että vain heikot ja kykenemättömät väsyvät ja mies ei itke eikä miestä halailla. Mutta olen eri mieltä ja uskallan sanoa sen ääneen. Tarvitsisin toisinaan tukea, että elämä olisi helpompaa. En kuole ilman, mutta sen kanssa olisi parempi.

Kirjoitushetkellä olen ollut työttömänä noin kolme kuukautta. Elämäni on todella suuressa siirtymävaiheessa: olen edelleen työtön, irtisanoin asuntoni koska päätin muuttaa Helsinkiin etsimään onneani, en ole löytänyt uutta asuntoa ja olen jäämässä X ajaksi kodittomaksi, ei ole parisuhdetta ja kaverisuhteet ovat harvassa. En tunne Helsingistä vielä juuri ketään ja tämä muutos pelottaa, mutta tuntuu silti joltain mitä minun on nyt tehtävä. Ehkä saan suotua itselleni lomaa, kunhan löydän sen asunnon. Ja uuden työn. Ja löydän ihmisen tai pari, joihin luottaa sen verran, että osaan rentoutua ja olla oma itseni myös seurassa. 


Kiitos jos jaksoit lukea tämän epämääräisen köntän elämästäni ja toivottavasti voit tämän avulla pysäyttää omaa stressikierrettäsi. Se kierre tapahtuu todella salakavalasti ja stressistä muuttuu helposti normaalitila. Kaikkeen tottuu, jopa perseessä olevaan nyrkkiin. Mutta toisin kuin nyrkistä hanurissa, stressistä ei ajan kanssa opi tykkäämään. Tai ainakaan minä en oppinut. 
Se on hiekkapaperia, jolla on hyvä hioa välillä kulumia pois, mutta jos sillä hioutuu jatkuvasti, niin ei mene kauaa kun ei ole enää mitään jäljellä. 
Miulle saa tulla juttelemaan aiheesta, jos siltä tuntuu. Tai mistä muustakin aiheesta. Juttuseura kelpaa aina. (Tää ei oo cry for help, mut oon juuri Helsinkiin saapuneena vähän yksinäinen)

Yours truly: 
Olli Ikonen
(ps, oon edelleen sinkku ja tykkään esim. pitkistä kävelyistä lyhyellä laiturilla)


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti