23. heinäkuuta 2018

Sairauden Kasvot Osa 3: Lapsettomuus, Tiia

Moikka! 

Täällä kirjottelee 24vuotias vaimo/äiti. Sain ihanan mahollisuuden kertoa oman tarinani tätä kautta, joten olkaa hyvät !



Mun teksti kertoo lapsettomuudesta. Kyllä - lapsettomuudesta vaikka mulla on lapsi. 

Ku olin teini, olin anorektikko, jonka takia menkat ei olleet koskaan säännölliset kun kroppa ei toiminut toivotulla tavalla. En koskaan oikeestaan kuitenkaan ollu huolissani tästä. Sain e-pillerit jo 14vuotiaana kovien kuukautiskipujen vuoksi, mutta veritulpan takia jouduin siirtymään pois pillereistä. Hain kierukan. Elämäntilanne muuttui, ja lapsi oli toiveissa. 9kk kierukan poiston ja yrityksen jälkeen testi näytti positiivista ja oltiin nii onnellisia kun kuka tahansa lasta yrittävä voi tästä uutisesta olla. Raskaus suju kuin kultasessa aapisessa, synnytys oli kivuton ja ihana tapahtuma jonka voisin tehdä vaikka joka päivä uudelleen. Tuo pieni prinsessa täytti sydämmemme rakkaudella ja kotimme pienillä vaatteilla.


Vauva oli 3. vuorokauden ikäinen, kun päästiin kotiin sairaalasta. Puhuttiin aina pienestä ikäerosta lapsissa, joten mies heitti puoli vitsinä "mitä jos tehtäisiin heti perään toinen?" Tämähän sopi enemmän kuin hyvin, koska se oli se mitä haluttiin molemmat ja mistä oltiin puhuttu jo ennen yhteen muuttamistakaan. Ikävä kyllä, lapsiahan ei vaan tehdä. Niitä saadaan, JOS saadaan . 

Meni kuukausi, toinen, kuudes. Ei mitään. En odottanut edes nopeaa raskautumista, kun esikoinenkin antoi odotuttaa itseään. Vihdoin se tapahtu. Positiivinen raskaustesti. Yritin olla ovela, ja "pihdata" tätä tietoa lapsen isältä hetken ajan, jolloin voisin isänpäivä lahjaksi antaa hänelle digitaalisen testin missä lukee raskaana tulos. Valitettavasti, isänpäivä oltiinkin kohdun tyhjennyksessä kuolleen sikiön vuoksi. Tästä alko pitkä ja kivinen polku. 


Huomasin tämän jälkeen, kuinka kroppani meni täysin sekaisin. Kuukautiset tulivat joko 10päivän välein tai olivat toinen ääripää eikä vielä 4kk jälkeen olleet alkaneet. Vähintään 100 negatiivista raskaustestiä myöhemmin, päätin ottaa yhteyttä lääkäriin.. 

Sain ajan omalääkärille kunnalliseen ja päättäväisesti olin jo miettinyt mitä sanon ja pyydän yms. Lääkäri lyttäs mut täysin! Koko tuon tunnin ajan kuuntelin, kuinka "toisilla vaan ei koskaan kierto tasoitu" , "oot niin nuori että annetaan luonnon hoitaa raskautuminen" , "ei tähän oo kyllä mitään apua." Oikeasti? Kaiken kukkuraksi, ainut apu mitä sain lääkäriltä, oli resepti 2 vuoden e-pillereihin, koska hänen mukaansa kun syön niitä koko tuon satsin ja lopetan 2v jälkeen, kierto on oppinut tähän 4viikon sykliin ja asia on kunnossa. Lähdin ilman reseptiä , itku silmässä kotiin. 

Seuraavalla viikolla hakeuduin yksityiselle puolelle, saadakseni sitä kautta apua. Auttohan se vähän. Sain ultran, jossa katottiin että kaikki on kunnossa, pois suljettiin esim aukiolon syyt, määrättiin kasa labroja. Käskettiin mies testeihin. Tutkittiin, tutkittiin ja tutkittiin. Vikaa etsittiin molemmista, meidän geeneistä ja siitä ettei ne tuhoa toisiaan, verestä, kohdusta, spermasta, koirasta, vedestä, maton materiaalistakin, tai siltä se välillä tuntu . 

Tulokset tuli. Ei vikaa, missään. 

Yritettiin uutta kuitenkin aktiivisesti kokoajan , oltiin yrittämättä, ajateltiin ja oltiin miettimättä koko asiaa. Testattiin ovulaatiota, ajoitettiin seksi parhaille päiville tuplana muihin päiviin nähden. Oltiin jalat seinää vasten ja syötiin vitamiinit ja greipit. Tein kaikki epätoivoisimmatki poppaskonstit, turhaan.


Tätä lohdutonta oloa kesti 6kk, kunnes testi näytti jälleen positiivista. En uskaltanu iloita yhtään. Neuvolassa kuultiin sydänäänet ja uskalsin jo hengittää. Viikolla 14 ultrassa ei pienen sydän lyönyt. En edes muista enää mitä "olen pahoillani" sanojen jälkeen ultraaja puhui. Itkin vaan. Ei ollut ketään kelle puhua, koska hävetti, nolotti ja olin nii vihanen. Vihasin itteäni ja kroppaani (ja vihaan edelleen) , koska mun keho ei pysty siihen ainoaan asiaan mihin nainen on oikeasti luotu. Vihasin, pelkäsin, itkin, huusin. 

Samat tutkimukset käytiin läpi uudelleen, eikä syytä löytynyt vieläkään, ei sille että raskautuu huonosti, eikä sille miksei vauva selviä tänne puolelle asti. Saatiin diagnoosi "selittämätön sekundaarinen lapsettomuus." En tiennyt olinko vihanen vaa itelleni, vai myös lääkäreille, vai kaikille. Olisi ollu nii paljon helpompaa hyväksyä asia , jos olisi ollut jotain vikaa, tai mahdollisesti korjata tilanne. Mutta ei vikaa, ei korjattavaa. 

Viha muuttu peloks ajan kanssa. Pelkäsin, että kun lapsia ei tule lisää, niin mitä mulle käy jos sille ainoalle sattuu jotain. Takaraivossa kolkutti menetykset. Kaks pelkoa. Loppujen lopuksi ne ajo mut painajaiseen. En halunnu lähtee kotoa, vaan istua lapsi sylissä kaikki päivät. Olin hysteerinen jopa. Tilanne ajautu siihen, että istuin yöt pinnasängyn vieressä kuuntelemassa että lapsi hengittää, koska pelkäsin hänenkin menetystä niin paljon. En nukkunut, en syöny, en käyny missään tai puhunut kellekkään. Halusin kaikki hetket, joka sekunnin viettää lapsen kanssa koska tiedostin että tää on ainut hetki kun saan oman lapseni tätä ikää kokea.



Pitkän ajan jälkeen uskalsin avata suuni ystävälle joka oli kylässä pienen lapsensa kanssa, joka kyseli koska tulee sisarus tytöllemme. Vastauksena kertomaani, sain tokasun "no mutta, eihän se oo ku yks kiva viikonloppu ja oot taas paksuna." En tiennyt itkeäkkö vai nauraa. Myönnän että ajattelin itekki ennen, et lapsien saanti on helpompaa. En silti koskaan voisi sanoa kellekään edes vitsillä näin. Samaan kategoriaan kuuluvat lauseet "no lapsia varten täytyy saada myös seksiä" , "jos naiset ei ois pihtareita, olis maailmassa enemmän lapsia" ja "olisit onnellinen että sulla on yks." Kyllä, tottakai olen super kiitollinen siitä, että mulla on yks. En vois ikinä olla kiitollisempi ja onnellisempi, ja pidän tyttöäni täydellisenä ihmeenä. Silti, se ei koskaan pysty viemään sitä toisen elävän lapsen kaipuuta pois. Siltikään, ei kenenkään tartte kuunnella tämmösiä lauseita kenenkää suusta. 



On vaikea hyväksyä, että on nainen hedelmällisimmässä iässä, lapseton ja hoitoihin ei oteta koska lääkäri haluaa antaa luonnon hoitaa ja hänen mielestään ei olla yritetty aktiivisesti koska ei olla harrastettu seksiä joka päivä vaan esim joka toinen.. Yksityiseen ei ole yksinkertaisesti varaa ennen kun on säästetty. Adoptio on ehdoton ei mulle. Ei olla oikein enää yritetty, mutta eletään "jos tulee niin tervetuloa" meiningillä. Mietin kovasti ehkäisyn hankkimista, mutten näe järkeä kun ei ole mitään mitä ehkäistä, tuntuisi turhalta sotkea kroppaa yhtään enempää millään , kun se on edelleen enemmän sekasin ku venäjän liikennesäännöt.

Toki, tässä niinku kaikessa muussakin - kaikki vaikuttaa kaikkeen. Mun suru ja ahdistus, kaikki ne tunteet jotka ei välttämättä oo edes sallittuja, sai parisuhteen melkein johtamaan avioeroon. Ilman miehen päättäväisyyttä ei oltais tässä. Muistan kuinka itkin, ettei kukaan halua tätä tietä itselleen, ja että tiedän miten paljon mies haluaa lapsia. Halusin hänelle sen kaiken, mutten pysty antamaan. En halunnu olla este hänen onnelleen. Sanat, jotka pelasti meidän liiton, oli miehen "ite oon tieni valinnut, valitsin hyvin enkä muuttais valitaani, ja kun oon sut alttarilla tahtonut, ni loppuun asti me mennään yhdessä." Sillon musta tuntu ekaa kertaa, et me selvitään tästä, tavalla tai toisella.

Luulin jo että tilanne ja tunteet helpottaa, mutta tilalle on tullu katkeruus - se mitä en halunnu. Nään pelkästään raskaana olevia, Facebook ja Instagram täyttyy jatkuvasti vauva uutisista tai synnytysosasto kuvista, epäonnistumisen tunne lisääntyy joka kerta. Kaikki muut paitsi minä. Välttelen kavereita jotka on raskaana tai pieni vauva, tahtomattani mut tiedostaen. En vaan pysty. Koen itteni niin epäonnistuneeks ja arvottomaksi, toimimattomaks ja hyödyttömäksi. Faktahan on, ettei toisen onni ole multa pois, muttei sydän ja pää vaan sitä tajua. 



Oon ihan super onnellinen niistä muutamasta ihmisestä, jotka on osannut tukea ja lohduttaa. En kaipaa mitään "asioilla on tapana järjestyä"  tai "tulee kun on sen aika" kommentteja , koska suurimmaks osaksi ne on  tuntunut vaa vittuilulta. Oon tarvinnut olkapään jolle itkeä, jonkun, kelle soittaa yöllä vaikkei ois asiaa ja kuuntelee vaikka vaan sitä tyhjää puhelinta, jonkun, joka pitää mut pystyssä ku omat jalat ei kanna. Mulla on ihania ystäviä, aviomies, täydellinen lapsi, perhe, sisarukset. Ilman niitä, en tiedä miten oisin selvinnyt tänne asti. 


Nyt eletään päivä kerrallaan , otetaan se vastaan mitä annetaan. Ei toivota, iloita tai odoteta. Mennään sillä mitä elämä antaa. Nautitaan joka hetkestä ja otetaan ilo irti kaikesta lapsen kanssa mitä vaan voidaan . Mut se jos joku on varma, et ku sanotaan ettei ihmiselle anneta enempää taakkaa ku se jaksaa, on täyttä bullshittiä !

Tiian somelinkit:

2 kommenttia:

  1. Mie oon ollu viime viikot todella herkillä kaiken mahdollisen suhteen ja kaiken mahdollisen takia, niin kyllä miulla muutama kyynel vierähti ..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä oon saanu lukee tätä mun sarjaa nyt 5 osaa ja oon itkenyt ku virtaava joki kans...

      Poista