23. heinäkuuta 2018

Sairauden Kasvot Osa 2: Masennus, Laura

Olen Laura, 21vuotias nuori. 



Elämäni on alussa, minun pitäisi olla innoissani ja tuntevan kuinka elinvoima virtaa suonissani. 

Valitettavasti asia ei ole näin. 

Vuosi sitten sain diagnoosin, vakava masennus ja ahdistuneisuushäiriö. 
Diagnoosi toi helpotusta, olin vuosia jo pyöritellyt hyvinkin synkkiä ajatuksia päässäni, ahdistuksen takia moni työ ja koulu jäi kesken. 

Sain syyn olotilaani, mutta vaikein on vielä edessä, nimittäin toipuminen. 
Lääkkeet aloitettiin heti, niiden pyörittäminen alkaa olla enemmän arkea, kuin epänormaalia. 
Vielä on oikea lääkitys löytämättä, mutta olotilaa vähän auttaa nämä nykyiset.

En näe elämää itselleni tärkeänä, en arvosta omaani ollenkaan, elän joka päivä tunnetilan kanssa, että kaikilla olisi parempi ilman minua. 

Yritän taistella näitä ajatuksia vastaan, mutta liian monesti olen hävinnyt tämän sodan. 

Enää tuntuu olevan vain ajan kysymys milloin en enää jaksa, voimani ovat hiipuneet loppuun ja kaikki on menettänyt tarkoituksensa. 


Kaikki tämä heijastuu arkeen, milloin nukun liian vähän, milloin koko päivän. 

Joskus syödään, sitten taas ei. 

Suihkussa käydään, mutta joskus en muista milloin viimeksi olin sen lämpöisen veden alla. 

Varataan lääkäriin aika, sen voi myös tehdä ensiviikolla.. 

Joulukuussa lopetin koulun ja työnteon kokonaan. 

5vuotta olen käynyt, kahta eri koulua, kumminkaan niistä ikinä valmistumatta.

Toisella vuodella jouduin melkein hyväksikäytön uhriksi. 

Perheessäni on sanonta:" jos kerran kolaroi, ajakoon auton samalla lunastukseen." 

Tämä hauska heitto tuntui aidommalta kuin koskaan. 

Olin rikottu, ehkä olisi parempi vain jos minut vaihdettaisiin uuteen, parempaan yksilöön. 

17vuotiaana tuttuni tunkeutui huoneeseeni, kerran jopa lukkojen läpi. 

Jälleen mitään pahempaa ei käynyt, mutta tämä toistui useasti kesän aikana. 

pimeys oli laskeutunut ja pakotiet olivat katkaistu. 

Lähdin koulusta, vaihdoin paikkakuntaa. 

Muille se näytti uuden elämän aloittamiselta, kun minä olin valmis lopettamaan tämän tarinan. 

Kaukana perheestä ja tutuista, odotin että pystyisin keräämään rohkeuteni ja vain kävellä liikenteen sekaan tai hypätä, tuntea se ilmavirta ja lopulta vapaus. 

Kaiken tämän katkaisi ihminen, joka kuunteli. 

Saatoimme istua tunteja rappusilla, vain puhua elämästä ja näin kaksi rikkoutunutta  sielua kohtasi. 

Muutaman vuoden asiat meni parempaan suuntaan, kunpa olisin tiennyt olevani vain myrskyn silmässä. 

Pian kaikki olisi tuhottu. 
En käsitellyt asioita, hautasin  ne ja toivoin niiden vain unohtuvan. 

Vuosien kuluessa, laatikko täyttyi ja lopulta se ei kestänyt enää... 

Räjähdys tapahtui hetkessä, elämäniloni oli jälleen Poissa, se oli korvattu synkkyydellä. 

Aloin oireilla, 21vuotiaana ajoin perheeni pois, yritin päästä eroon ystävistäni. 

Aloitin riitoja, joilla ei ollut järkeä. 
Alitajuisesti yritin päästä eroon kaikista rakkaista. 

Että saisin olla yksin... 

Olin vain taakka kaikkille, en ymmärtänyt miksi kukaan haluaisi kaveerata kanssani. 

Ajatukseni huusivat, minusta ei olisi mihinkään, kukaan ei oikeasti haluaisi olla kaverini. 

Tein kaikkien elämästä kurjaa ja minun olisi parempi vain kadota... 

Sitä yritin, paiskasin lasin maahan ja yritin kaivaa olotilani  ulos minusta. 

Epäonnistuin ja tästä jäi muistoksi arvet, jotka muistuttavat jopa päivä olemassa olollaan, että olen elossa. 

Siitä en tiedä onko tämä hyvä vai huono asia... 

Ahdistukseni on  kasvanut vuosien varrella ja enää en edes muista elämää ennen sitä. 

Virheet eivät ole sallittuja, niitä kumminkin tapahtuu ja vaikkei kukaan tästä suuttuisi.. 

Huudan sisäisesti, olen arvoton, typerä, ei kukaan haluaisi kaltaisiani työntekijää, joka mokaa vain asiat. 

Lopulta en pääse nousemaan sängystä ja jälleen yksi työpaikka on takana päin. 

Olen luopunut paljosta, mutta yksi asia on ja pysyy. 

Sen kadottua, tuskin minuakaan enää olisi. 

Nimittäin koirat. 



Kyllä nämä kaksi nelijalkaista ovat pelastaneet minut, enemmäin kuin kerran. 

Ilman niitä, ei olisi minua. 

Ne vain auttavat olemassa olollaan, joku on aina pitämässä seuraa kotona ja ne eivät pidä minua epäonnistujana. 

Vaikka välillä mietin, että niilläkin olisi parempi ilman rikkinäistä omistajaa.

Niin tiedostan, että jos ikinä luopuisin näistä, olisin myös valmis luovuttamaan.

Arki sujuu paljon paremmin, kun ei tarvitse olla yksin. 

Olen aina sanonut, että ensiksi pitää kaatua, että voi nousta ylös. 

Sitä yritän. 

Pienin askelin, joskus tulee takapakkia. 

Ehkä joskus muistan miten on elää kun on iloinen, että on hengissä. 






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti