2. lokakuuta 2012

What happens when karma, turns right around and bites you?

Suurten kysymysten äärellä taas...

Onko se väärin, jos joskus ei jaksa?
Musta tuntuu että vähintään karma puree mua perseestä tänäsyksynä.

Mitä mulle jää jos mun perhe lähtee? Mitä mulla on jäljellä?
Perhe on mun kaikki.

Mun pitäs tukea mun perhettä, mutta mistä mä löydän voiman antaa tukea, jos oon ite myös paskana?

Mun (nuorella)äidillä siis on syöpä. Se huomattiin aika ajoissa ja leikattiin samantien. Eilen kuulin että sitä samaa laatua on sitten muuallakin, ja eikun uus leikkaus.

Mä yritän leikkiä etteikö tää muka koskis muhun ja kaikki kääntys parhainpäin, mutta oon jo aikasemmin elämässäni menettäny perheenjäsenen hyvänlaatuselle rintasyövälle.
Miten mun pitäs osata uskoa että kaikki kääntyy parhainpäin? Ei niin käyny viimeeksikään vaikka kaikki ennusteet väitti niin.


Miksi mun pitää kattoa taas vierestä kun joku tappaa ittensä huumeilla tai huumeiden takia?
Miksi mun pitää kuunnella
"ei tää oo vaarallista"
"ei tähän oo ennenkään kukaan kuollut"
... Vaikka mä olen itse sen kaiken nähnyt. Miksi mun pitää uskoa selittelyä ennemmin kuin omia kokemuksiani.

Miksi mun pitää kuunnella maanantaisin miten nuori ihminen suunnittelee itsemurhaa eikä kukaan tee mitään estääkseen sitä? Miksi mun pitää kuunnella kun toinen aikoo luovuttaa, enkä saa itse koskaan lopettaa?

Miksi mun pitää nähdä samat kamalat asiat elämässäni kokoajan uudestaan? Mitä niin pahaa mä oon tehnyt jollekin?

Miksi mun pitää elää nähdäkseni että kaikki mun ympäriltä lähtee, eikä mistään jää mitään jäljelle?
.............................
Oon aina halunnu työntää ihmiset mun luonta pois, ettei ne ehdi satuttaa mua.
Kun ihmisiin ei luota, se ei satu yhtään niin pahasti kun ne paljastuukin täysiksi kusipäiksi.
Kun niihin ei kiinny, se ei tunnu yhtään niin pahalta kun ne tekee kaikkensa saadakseen sut tuntemaan ittes huonoks. Se ei satu enää kun ne kävelee sun päältä tahallaan.

Miten tässä maailmassa uskaltaa enää kiintyä keneenkään?
Mistä te löydätte voimaa silloin kuin sitä tarvitsee?

9 kommenttia:

  1. Mie ainakin saan voimaa siitä, että aattelen että mitä mulla on, vaikka aina on mahollisuus menettää sekin, mutta ei sais ajatella sitä niin, vaan nauttia kaikesta siitä mitä on, ja kuinka kauan se vielä kestää.. mutta en kyllä tiiä mitä tekisin jos mun oma äiti ois tollasessa tilassa.. Hirveästi voimeja! Ja onhan sulla kuitenkin Sinister ja Deimos. Ja kissatkin? :)

    VastaaPoista
  2. Ja mun mielestä kiintyminen on kuitenkin jossainmäärin sen arvoista, mitä oikeilta ihmisiltä sitten saa vastineeksi, kun uskaltaa päästää jonkun lähelle, vaikka kävisikin paskasti.. Oon itekki joutunu monesti pettyyn ihmisiin, ja on se vaikuttanu siihen että en niin helposti pysty luottaan, mutta ajan kanssa sekin helpottaa, kun toinen vaan jaksaa olla siinä.. Sää oot vaan kohdannu vääriä ihmisiä.

    VastaaPoista
  3. Niin kliseiseltä ku ehkä kuulostaaki, ni jos en vois kuunnella musiikkia, kävellä metsässä, kirjottaa tarinoita ja piirtää, oisin varmaan suljetulla. Varsinkin musa ja luonto (LAPPI!) auttaa jaksamaan, suppilovahveroita noukkiessa unohtuu huolet. Joskus jos oikein ahistaa, niin otappa ja halaa mäntyä. Tiiän, kuulostaa varmaan naurettavalta, mut hei - mänty ei työnnä sua pois, se kuuntelee ja antaa energiaa. :D

    Eikä pidä unohtaa pelejä.. Ah, se aivojen muussaus -tunne kun hakkaa WoWia tai Skyrimiä, varsinkin Skyrimissä voi välillä vetää rentouttavan joukkoteurastuksen. :D

    VastaaPoista
  4. Oon aina ollu sitä mieltä että ihmisiin, ei sitten kehenkään kannata luottaa 100%sti.
    Koira on se joka kuuntelee sun huolet eikä se juoruile niitä muille... Ainaki mulla, kun oli vielä se oma karvakuono...

    VastaaPoista
  5. Metsä ja kissat...ne on ne mun voimavarat

    VastaaPoista
  6. Mullakin se menee tosi paljon siihen että kanit kuuntelee mun murheita. Kertoisin sulle yhden henkilökohtaisen kokemuksen ja sen että miten siitä sitten lopulta selvisi mutta se on jotain mitä en julkisesti haluaisi ruotia.

    Jokatapauksessa mä oon lukenut sun blogia ja saanut sun kirjoituksista ja kokemuksista neuvoja, joten...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. laita vaikka vanhaan blogikirjotukseen, niin se menee salaiseksi :)

      Poista
  7. Mun äiti kuoli sairauteen, kun olin nuori. Se jos mikä on kamala paikka. Sen jälkeen eletäänkin päivä kerrallaan ja vielä joku päivä huomaa nauravansa jollekin asialle, jonka koin äidin kanssa. Toivon tietenkin, että äitis selviää ja kaikki on vielä joskus hyvin.

    Mulla ainakin onnellisuus koostuu pienistä asioista. Olen iloinen, että olen terve ja voin kahden sairauden kanssa elää normaalia elämää. Olen onnellinen kun voin käydä töissä. Olen onnellinen karvaisista lapsistani. Olen onnellinen koska mulla on ihmisiä jotka rakastaa ja välittää musta.

    Mun on myös vaikea luottaa ihmisiin, mutta pikkuhiljaa olen oppinut haalimaan ympärilleni muutaman ihmisen joihin voin luottaa, ketkä kuuntelevat ja ainakin yrittävät ymmärtää. Kusipäät olen hylännyt. Ystäväpiirini on pieni, mutta mielummin, niin kuin kusipäiden ympäröimänä. En ole moneen vuoteen jaksanut eristäytyä ihmisistä. Luulisi, että on helpompaa eristäytyä ja työntää pois, mutta sitten menettää sen kaiken mitä voi rakkaiden ihmisten kanssa kokea.

    VastaaPoista
  8. Kaunis Lita, mitä olen saanut blogistasi sen kuvan, että olet todella vahva ihminen. Sitä ei ehkä aina itse huomaa, mutta muut näkevät. En tietenkään tunne sinua henkilökohtaisesti enkä tiedä mitä kaikkea olet joutunt kokemaan elämässäsi, mutta mieti: kaikkien noiden asioiden jälkeen sinä olet silti siinä. Tässä ja nyt.

    Tuntuu että itsekin kokenut kaikkea paskaa elämässä ja välillä se ei tunnu loppuvan. Siltä se vain tuntuu, että kaikki menee päin helvettiä, kun on paha olla. Mutta aina on silti jotain pientä hyvää, mitä ei silloin nää.

    Ihailen todella paljon asennettasi ja rohkeuttasi, sinä kyllä selviät :) koirat ja kissat pitävät sinusta huolta. Voi hyvin.

    VastaaPoista