12. kesäkuuta 2016

I'll find my story and fight for my glory

Selitäppä tää että postaan 4kk välein.

Kumma kyllä, menetettyäni vasemman rintani, ei oo paljoo kiinnostanu käydä ulkona tai elää hirveesti tässä maailmassa, saatika kommunikoida ihmisten kanssa. En oo tainnu yhtäkään selfietä ottaa eikä paljoa kiinnosta käydä edes suihkussa, jottei näkisi itseään.

Viimeisen vuoden aikana on huomannu kyllä kokonaisuudessaan että mun elämänilo on kadonnut.
Mitä nyt naapurin V jaksaa vielä hakea ulos koirien kanssa.

Viimekuukaudet on tullut turrutettua aikalailla koiriin ja päihteisiin, mut ei se mitään, syön kans kaikkee epäterveellistä kilokaupalla ja vaa'alla en oo uskaltanu käydä lokakuun jälkeen.
Kyllä tässä elossa pysyy.

You've got too much to look forward to

Nyt olis 1.7 uus kämppä ja uudet kujeet. En kestänyt enää yhtä skitsoa naapuria niin päätin että on kaikille helpompaa että häippäsen. Muutan tuohon Vantaalle saman kokoiseen kolmioon, joka tosin maksaa ruhtinaaliset 200e enemmän kuussa.

12-13.7 ajattelin pyörähtää Lissabonissa koirajutuissa.
Joo ja on mulla uus iPhone 6 plus. Tässä kutakuinkin mun kiinnostava elämä.
Kaikki harrastukset ja sosiaalinen on jääny aikalailla. Kuten varmaan voi päätellä, mulla ei oo enää blogillekaan mitään annettavaa. Pieni kipinä silti yhä palaa, että palaisin rakkaan bloggausharrastuksen pariin vielä joskus.
Hirveen monet tutut muuttaa pois Suomesta, ja joskus(usein) tekee mieli itselläkin pakata koirat ja kissat ja lähtee maailmalle. Tuntuu(tiedän) että hukkaan elämääni.

Mut ei se haittaa.


20. helmikuuta 2016

I'm in an all white party wearin' all black


No, ainakin hyviä uutisia: Kävin kirurgilla 12pv ja pystyn ottamaan uuden implantin joskus tuohon vasempaan rintaan, jei.
Huonot uutiset: Mulle on kaksi kertaa määrätty väärä antibiootti, ja nyt syö parhaillaan kolmatta, minkä pitäisi jo olla oikea tuohon rinnan tulehdukseen.
Haava paranee onneksi hirveää vauhtia, ja on enää kolmasosa siitä mitä oli vielä 20vrk sitten.
25pv seuranta-aika samalla kirurgille.

Hitaasti, mutta pikkuhiljaa oon huomannu itsessäni piristymistä ja erinäisten kipujen ja huonon olon vähenemistä. Näistä kolmansista antibiooteistakaan(Amoxin comp) ei tuu samanlaisia sivuvaikutuksia kuin muista.
Liikkuminen alkaa taas sujua ja yleisesti jaksan taas vähän paremmin. Henkinen vointi taas on välillä huono, välillä hieman parempi. En oo tän rintaongelmani jälkeen pystynyt näkemään kuin kahta koirapuolen tuttua, mutta kaikki normaali elämä, johon pitäis pukeutua muuten ku jättimäisiin huppareihin... Eiei.

Joku kaunis päivä mä nostan itteni niskasta ylös ja kohtaan maailman, mut en ihan vielä oo valmis.

Nyt kissa tuijottaa creepyn maanisesti ovella, taitaa olla yösafkan aika... Meni kirjoitus-feng shuit väärinpäin tuon takia :D

9. helmikuuta 2016

Maybe it's a cruel joke on me

4kk päivitystauko, ihan sairasta. Anteeksi.
Ja sana sairasta on kutakuinkin koko 4kk ajan selitys.

Kirjoitin 1.1.2016 facebookkiin tilannetiedotetta, ja sama jatkuu nyt tänne.
1.2.2016, eli viimeviikon maanantaina menetin vasemman rintani, koska joulukuinen rintarauhastulehdus oli antibioottikuurista (Dalacin 300mg x3, 10vrk) huolimatta jäänyt kytemään.
Ja tähän kohtaan joku neropatti kysyi, että olenko nyt rintapuoli. No mitäs luulet?
Nyt syön Kefexin 500mg x3 ja 10vrk kuurin. Kefexin on selkeästi lähtenyt jo auttamaan.
Ennuste oli että rinta paranee täysin ennalleen. Näen nyt perjantaina kirurgia, joka katsoo täytyykö operoida vielä jotain ja samalla saan ehkä jotain tietoa milloin pystyn hankkimaan uuden implantin, jos pystyn.

Tässä välissä musta on tottakai tullut joku yleinen sirkusapina ja yleinen nähtävyys. Vähänväliä joku kuvittelee, että haluaisin näyttää heille tämän arpisen tulehtuneen rintani, koska ovat uteliaita ja se olisi mielenkiintoista.
Jos et ole nähnyt rintojani tätä ennen, et tule näkemään nytkään. Mua oksettaa, kuvottaa, itkettää katsoa itseäni, miksi mä haluaisin että kukaan näkee mua edes vaatteet päällä?
Se on hienoa että se on mielenkiintoista tai siistiä, mun mielestä se ei kuitenkaan ole muuta kuin täyttä painajaista.

Haaveilin implanteista 12-vuotiaasta lähtien ja nyt kun olen menettänyt toisen, niin miten joku kuvittelee että haluaisin kenenkään näkevän mut. Mun rinnassa on 10cm pituinen avohaava, jossa on vielä tulehdusta nähtävillä. Se oli pahaa katsottavaa jopa ammattilaisille. Itse meinaan oksentaa aina kun itse näen sen.

Joten miten vitussa sä kuvittelet olevas niin spesiaali tapaus, että näyttäisin sulle asian, mikä on tuhonnut mun itseluottamuksen kokonaan ja asettanut mut jälleen kerran hengenvaaraan, aiheuttanut jatkuvaa kipua(johon ei auttanut mitkään buranat, tramalit, miranaxit) 2kk putkeen ja invalidisoinut saman ajan mun vasenta kättä. Nukkuminen onnistui vain opamoxeilla.
Asian, mikä muistuttaa jatkuvasti >syistä miksi näin kävi ja asian, joka satuttaa mua jokapäivä edelleen.
Ihminen on luonnostaan utelias, hienoa jos saa uteliaisuutensa tyydytettyä, mutta mä elän tän painajaisen kanssa vielä senkin jälkeen.

Nyt joku oman elämänsä supersankari nauraa näytön takana, että miten on pinnallinen bimbo, kun valittaa jostain rinnan menetyksestä, mutta jossei sitä ole itse kokenut, sitä tuskin voi ymmärtää.
Onneksi mulla on vertaistukea omasta lähisukulaisesta, joka syöpätaistelussa menetti osan molemmista rinnoistaan ja ymmärtää tasan miltä se tuntuu. Oli syyt mitkä tahansa, ulkonäköpaineet on kaiken ikäisillä sen verran vahvoja, että kukaan ei halua vapaaehtoisesti elää rintapuolena.
Suihkuunkaan en halua enää mennä, etten näkisi itseäni. Ennen saatoin kykkiä suihkussa tunninkin vain rentoutumassa ja miettimässä syvällisiä. Nyt käyn siellä peseytymässä pitkin hampain ja itkemässä.

Voitte varmaan kuvitella mitä on myös rintsikoiden käyttö kun toinen rinta on J-kuppinen ja toinen vastaa ehkä D:tä. Wohoo.

Tiedän myös, että näytön takana joku hyppii riemusta jokakerta kun mulla menee huonosti. Kyseessä voi olla ihminen, jota en ole koskaan nähnyt tai tuttu. Jokaisen elämää seuraa aina joku, joka odottaa toisen epäonnea ja saa siitä tyydytystä.
Mä toivon, että joku saa tyydytyksensä nyt tästä. Mulle on tärkeää jakaa hyvää oloa ympärilleni, joten jos joku sen saa mun epäonnistumisista, niin kyseessä ei ehkä olekaan täysin 100% epäonnistuminen :) Jos tämä ilahduttaa tai saa tuntemaan tyytyväisyyttä itseensä, I'm all for it!

Toivon että jo tänävuonna saisin rintani takaisin, pääasia että joskus edes.
Mutta parantelen rauhassa sen aikaa mitä se nyt vie.

Mä niin tarvisin lomaa kaikesta. Mun elämää kuvastaa aika hyvin tää:
Tarkoitus oli lähteä käymään Ukrainassa huhtikuussa, mutta sitten suunnitelmat vaihteeksi muuttuivat koirajuttujen takia. Eipä mun päivissä hirveesti näy muuta valoa tai helpotusta kuin koirajutut. 
Koirat ne rakastaa vaikka mitä tapahtuis, eikä niiden käytös muutu vaikka oliskin rintapuoli, ne on yhtä innoissaan näkemässä sua aina. Niille sä oot aina se ainoa ja paras, vaikka sulla ei olis päätä.

16. lokakuuta 2015

Had to shatter the fears laughing in the mirror

Oma peilikuva, oma itseluottamus... Miten sitä voikaan tietyissä elämäntilanteissa pahentaa ulkopuolisten sanat ja teot. Miten kokonaisen päivän, viikon, kuukauden tai vuoden voi joku tuntematon pilata.

Tätä kirjoittaessani tarvitsin useamman tupakan ja hieman likööriä, koska tää aihe saa mut vapisemaan, pelkäämään ja raivostumaan. Koskaan en kirjoita minkään muun voimalla kuin energiajuoman tai coca-colan - paitsi nyt.

Säännölliset ihanaiset lukijani bongasivatkin että vietin sairaalassa 4päivää 2viikkoa sitten.
>> Postaus aiheesta, hox!

Olin 18viikolla raskaana. Mulla oli aika iso vatsa ja vielä normaaliakin isommat rinnat.
Raskaustesti alkoi näyttää positiivista vasta viikolla 16. Kolme negatiivista tein ennen sitä, sitten ne kaksi positiivista viikoilla 16+3...
No, kuten sanoinkin edellisissä postauksista, en ala avaamaan aihetta sen enempää kuin että kaikki meni vikaan...

Silloin olin helvetin herkillä, ja sen kaiken jälkeen vieläkin enemmän. Sen lisäksi että itse meinasin menettää henkeni, tuli menetettyä paljon muutakin.

Kamalinta kaikessa oli kuitenkin muiden ihmisten kommentit. Ikäänkuin itse en olisi ollut jo tarpeeksi hämilläni tietäen että kaikki on pielessä...
Ihmiset kuitenkin tunsivat itsensä tosi välkyiksi kommentoidessaan mm. mun tissejä siitä miten ne roikkuvat ja ovat ihan turvoksissa. Eikai. Pumppaan vieläkin saatana maitoa.
Ja läskivitsit ovat myös huippuja. Parhaiten päänsä osasivat pitää kiinni miehet, kiitos siitä.
Rv 16+6...

5päivää myöhemmin kun pääsin sairaalasta, päätettiin ystäväpariskunnan kanssa lähteä muutamalle rentoutumaan ja juttelemaan.
Kaikki meni hyvin ja ilta olikin kaikin puolin rentouttava... Kunnes joku täysin random finninaamainen laiha rillipäinen hyypiö tuli ja otti suustani juuri sytytetyn tupakan! Mitä helvettiä?
Siinä hormoniryöpyssä missä olin edelleen, yritin ensireaktiona käydä kurkkuun kiinni, mutta sain vain paidan kauluksesta kiinni. Vetäisin tupakan herran suusta ja tyyppi lähti samantien kiireellä takaisin baarin sisätiloihin."Sitä saa mitä tilaa" 
Vieressä oli tämän mieshenkilön naispuolisia ystäviä, jotka pahoittelivat tapahtunutta suuresti. Kysyin heiltä, haluavatko kyseisen tupakan, koska mä en sen pizzanaaman mitään HIV:tä halua. Eivät halunneet hekään. Tumppasin maahan. Mieluummin hukkaan kun varkaan saaliiksi.


Siinä kohtaa oltiin vaan tyttöporukalla tupakalla ja poltin vielä toisen rauhoittuakseni ja tarkistaakseni etten saa paniikkikohtausta. Tajusin kuitenkin seuraavassa parissa minuutissa että joku absooluuttinen pään sumentava vaarallinen menkkapinppirage on tulossa.
Siitä lähdin suoraan etsimään sen mieshenkilön käsiini ja vetäisin keskivahvasti litsarilla naamaan sen verran että horjahti. Itsekontrolli lähti täysin ja olin sentään tyytyväinen että jätin sen yhteen läimäisyyn.
Ja luultiin jo että tulee ruumiita kun mieheni kuuli tästä ja oli samassa baarissa.

Voitte kuvitella. Kihlattuni, joka on juuri 5päivää aikaisemmin pelännyt mun hengen puolesta ja pelännyt että mä kuolen... Mikä maailmanlopun suojelureaktio siitä syntyy kun joku mua paljon isompi miespuolinen tulee ja varastaa jotain suoraan mun suusta, osittain myös koskee muhun.
Ja okei, lopputuloshan olisi ollut pahempi jos portsari ei olisi ollut välissä.
Koko henkilökunta kyllä näki tilanteen alusta loppuun ja meidän käytös oli kuulemma luonnollista sellaisessa tapauksessa...

Ja oikeesti. Haluanko mä elättää jotain varkaita edes tupakan vertaa. Mulla on ollut omat tulot täysin poikki nyt 4viikkoa, ja en kauheasti lämpene jakaa mitään röökiäkään ilmaiseksi tollasille limasille vittusaatanoille.

Miettiikö ihmiset yhtään mitä vittua ne duunaa ja päästää suustaan?
Ja oikeesti se että sä käyt 155cm lapsensa menettäneeltä muijalta varastamaan? Eikö oman kokoisia kohteita löydy?
Ja se, että sä meet kommentoimaan jonkun kroppaa tai ulkonäköä, tietämättä mistä ne viat johtuu?
> Kyllä, haukuin tupakan varastajaa juuri pizzanaamaiseksi rillipääksi, jolla on HIV - ja sen arvonimen hän ansaitsi täysin pelkällä käytöksellään. Metsä vastaa niinkuin sinne huudetaan. Kun ei annettukaan periksi (niinkuin kuulemma muut joille on tehnyt saman!!) niin heti oltiin paikallisia alkoholisteja ja ties mitä sieltäkin tuli.
Ymmärrän että selkeästi viinaa vahvemmilla oli osuutta, mutta ei se silti oikeuta käyttäytymään ketään kohtaan päin persettä.

Tärisen vieläkin raivosta kun kirjoitan tätä. Jokaisella meillä on mahdollisuus vaikuttaa toisen ihmisen elämään, niin halutaanko tässä nyt oikeesti vaan aiheuttaa kaikille pahaa oloa?
Pelkkä hymy voi pelastaa jonkun päivän, mutta samoin tollanen niinkin "mitätön" asia kuin kuittailu jonkun lihavuudesta tms voi pilata koko kuukauden! Saatika mikätahansa muu törkeä käytös.

6.10.2015.
Jep. Mä oon nainen, mun tissit roikkuu ja oon ylipainoinen. Oikeuttaako mikään noista käyttäytymään mua kohtaan kuin kamapäinen aasi?
Ja arvatkaa mitä? Mua ei haittaa olla mitään noista. Mulla on hyvä olla mun kropassa. Tää kroppa on kestäny aikamoista rääkkiä mun takia, ni vähintä mitä voin vastapalveluksena antaa on armo. Ja väitän että saan antaa itelleni armoa ja olla kerrankin hyvä itelleni. Ja nauttia elämästä.

Ja kuvatkin on meikittömiä ja rintaliivittömiä, koska mä voin ja mua ei haittaa.
6.10.2015
Tää on varmaan se aidoin ja totisin postaus mitä oon koskaan kirjoittanut, ja nyt jos joku haluaa tulla vielä sörkkimään kepillä arkaan paikkaan, niin be my guest.
Tuntuu usein olevan niin, että kun ihmisille paljastaa olevansa itsekin vain ihminen, haavoittuva, heikko ja joskus tuen tarpeessa - Silloin isketään heikoimpiin paikkoihin ja lapiodaan vähän lisää paskaa päälle. 

Ja mitä tähän blogiin tulee. Mä en oo lopettanut, enkä oo lopettamassa. Saatte lukea jatkossa entistä vahvempaa Litaa, joka selviytyy elämän pienistä ja isoista, ei ehkä kunnioitettavasti, mutta hengissä kuitenkin.

2. lokakuuta 2015

You are my paradise


Tiedättekö sen tunteen, kun vatsassa on perhosia? 
- Näh, ei pelkkiä perhosia vaan koko eläintarha. 

Se tunne ei vaan mee pois. Vielä kun tuo ihana mies kävelee huoneeseen, mä unohdan kaiken mitä ajattelin ja piti sanoa, jään vaan siihen tuijottamaan ja hihittelemään silleen "Wau. Toi on mun! ♥_"
Ne siniset silmät saa mut sulamaan, jokaikinen kerta. 

Luulis että tää tunne menis ohi ensimmäisen 6kk aikana, mut ei näköjään kohta 2vuodenkaan aikana.
Vieläkin pudottelen tavaroita käsistä kun mies kävelee ohi ilman paitaa.

Isäni sanoin: "On hyvä että sulla on tollanen hieno mies elämässä"

Heräsin 05 aamulla, about 5h yöunien jälkeen, todella pirteänä ja onnellisena. Mä oon elossa ja odotan tulevaisuutta toiveikkaana. Mul on tollanen aarre vierellä, ei mun tarvi pelätä tulevaa.
Menneisyyden haamut on siirtyneet sinne minne kuuluvat ja menneisyyden arpia tuskin enää näkee.
Rakkaus parantaa. 

Koko mun nuoruuden ajan erilaisuus oli kirous. Nyt mä oon oppinu arvostamaan sitä piirrettä. 
Kun mä tapasin J:n, mä varotin etten oo ihan normaali, hitot, mä oon ihan liian erilainen ku muut.
Ja aika sika naiseks, ei mua kehtaa esitellä kavereillekaan ku mun ensimmäinen läppä on jotain tyyliin "Itkevä nainen on väärästä päästä märkä" erhm... Köh.
Mut toissapäivänä J sanoi mulle: "Sä oot ihan erilainen ku muut ja just siks mä rakastan sua yli kaiken"

Parasta mun kihlatussa on sen kyky keskustella asioista kypsästi ja fiksusti ja saada mut käyttäytymään samoin. Se ei provosoi, vaan rauhoittaa.
Myös se, että osaa tunnustaa omat perseilyt ja virheet, se on älyttömän seksikästä. Ihana piirre ihmisessä. Se, että on valmis osallistumaan toisen harrastuksiin ja oppimaan niistä, vaikka ei olis millään tavalla tuttua tai omaa alaa. J on esim pyörinyt mun kanssa koiranäyttelyissä apukäsinä.
Siinä kohtaa täytyy olla jo vähän hullukin ;)

Miehessä pitää olla luonnetta. Vaikka sitä joskus kiroaa, niin kyllähän sitä tulta ja tappuraa vaan pitää olla. Paha temperamentti fiksussa pääkopassa ei olekaan mikään paha yhdistelmä.

Mä vähän epäilen, ettei kulta arvosta tätä mun postausta, mutta kyllä se mut tuntee niin hyvin, että tuskin yllättyy.
Ja kuinka monesti ollaan oltu yhdessä sairaalareissuilla :D Hullu pitää olla, tai rakastunut?

Maanantai yönä se iski muhun ihan täysillä... Tää mies on mun vierellä yötäpäivää, vaikka ei sais olla tai pystyis olemaan. Sairaalassa J odotti vierellä että pääsen leikkaukseen, ja sit kun tiesi että oon turvassa, nukahti nojatuoliin. En oo varmaan ikinä nähny sitä niin sikeessä unessa, niin uupuneena pelosta.
Ei sinnekään sais yöksi jäädä, mut hoitajakin toi peiton.
Siinä oli todellakin kaikkensa tehnyt ja antanut, mun todellinen sielunkumppani.

Ihminen, jota ilman en olis kokonainen. Edes puolikas, koska en olis elossa.
En aikasemmin uskonu että enkeleitä on olemassa, kunnes tajusin että oon kihloissa yhden kanssa.
Tällä enkelillä ei ehkä oo siipiä, mutta mut se saa aina tuntemaan ku leijuisin 7metriä maan yläpuolella 

Rakastan sua. Nyt ja aina.

30. syyskuuta 2015

What if it's all in one kiss

...That turns all seeds into trees?

Elämä on taas kokenut aikamoisia myrskyjä tälläkin blogitauolla. Vietin 4päivää sairaalassa viimeviikosta tälle viikolle. Tuli koettua jotain, mitä kukaan nainen tai pari tai ei koskaan halua kokea. Jotkut nappaavatkin rivien välistä mitä on käynyt...

Alhaisen hemoglobiinin takia verenvuodossakin oli enemmän riskejä, ja eipä se olisi mun elämää jossen tasaisin väliajoin meinaisi kuolla.



Hätäkeskukseltakin aivan uskomatonta toimintaa taas. Infernaaliset kivut ja verenvuoto käynnistyivät kotona maanantai-iltapäivänä ja hätäkeskuksessa vastasi oikein mukavasti ilkkuva nainen.
"Kai ne kerto sulle että toi on normaalia?" Miehelleni tokaisi "Mitä sä tänne soittelet kun et mistään mitään tiedä? Jos on asiaa niin se naises voi soittaa ihan ite" ... Mitä en tietenkään kipujen ja terveydentilan takia voinut tehdä. Hätäkeskuksesta myös sanottiin että
"lähettävät ambulanssin jos on aikaa, on heillä tärkeempiäkin asioita"

30minuuttia samassa tilassa kun olin, on jo hengenvaarallista. Komplikaatioita matkaan ja jäin sitten jumiin vessaan. 
Kihlattuni onneksi jatkoi sinnikästä HäKen pommittamista puhelimella, ja vihdoin 2h jälkeen yksi ambulanssi saapui. Ambulanssimiehet olivat järkyttyneitä miten on hätäkeskuksen puolelta jätetty heitteille niin vaarallisessa tilassa, ja ettei heilläkään ollut mitään tärkeää tehtävää - heitä ei vaan lähetetty pyynnöistä huolimatta!
Kestin ihmeellä sen 2h, mutta ambulanssin saavuttua kroppa alkoi antaa periksi ja arvot lähti räjähdyslaskuun.
Tiputukseen laitettiin suoraan jo omassa kylppärissä ja siitä kaasu pohjassa sairaalaan. Pääsin yötä vasten jo leikkaukseen, jonka tila vaati.

Hätäkeskusvirkailijaa piut paut kiinnosti, vaikka tämä kaikki kerrottiin että on ihan tosissaan vaarallinen tilanne päällä.
Verta ehdin menettää jonkun verran komplikaatioiden takia, mutta still alive nigga.

Jos kihlattuni ei olisi jatkanu sinnikkäästi hätäkeskuksen pommittamista, olisin saattanut kuolla... 
"Kai sulle kerrottiin että toi on normaalia?" -hätäkeskuskommentti kaikuu yhä päässä. On normaalia Suomessa että alle 35vuotiaat kupsahtelee kotiin hirveissä kivuissa vuotaen kuiviin? Mielipiteeni siihen:

Nooh... Jos tästä jotain jäi käteen, niin tää on vahvistanut kihlatun kanssa meidän suhdetta varmaan 300%
Tuo mies todellakin teki kaikkensa mun eteen ja pelasti mun hengen. Jokapäivä sairaalassa se oli mun vierellä, toi mulle tavaroita, talutti kädestä pitäen, haki kotiin... Todellinen sankari ja kallein aarre 


Nyt sitten vaan koitan keskittyä olemaan huippu(avo)vaimo. Enhän mä voi ikinä korvata kaikkea mitä kihlattu on mun eteen tehnyt, mutta ainakin yritän.

Leivon itestäni sellasen edustusmahtivaemon että kelpaa olla! Alan kans pitää itestäni entistä parempaa huolta, täytyy esim käydä verikokeissa useammin kuin 6kk välein ettei nyt mitään kamalaa tule enää esille. Rautatabletitkin käyttöön taas hetkeksi.

Toivottavasti seuraavaksi kuullaan täällä iloisemmissa merkeissä :) Voin tällähetkellä ihan hyvin, pääsen jo kävelemään parinsadan metrin matkoja ja oon täysin kivuton. Et kyllä se tästä!